Kaikki luultavasti tietää sen tunteen, kun se paha muisto jostain tapahtumasta tai ihmisestä ei vaan lähde. Sitä koittaa unohtaa, mutta mieli ei anna. Kävelee kadulla autuaan tietämättä mitä ympärillä tapahtuu, koska vaan se yksi ahdistava muisto varjostaa koko ajan ja sitä antais mitä vaan, että vois perua kaiken mitä on tapahtunu, mutta sitä ei voi tehdä. Lisäks sun mieli on suojellu sua, ja vasta pikkuhiljaa sä alat muistamaan niitä pieniä yksityiskohtia ja tapahtumat alkaa pyöriä sun päässä elokuvan tavoin.
Toivottavasti et tiedä. Mutta tulevaisuudessa niitä tulee väkisinkin. Tuntuu, että siihen kuolee: sattuu, eikä henki meinaa kulkea. Se joka kivun on aiheuttanut, saa sut haluamaan satuttaa takasin. Mutta joskus ihmiset on tosi yksinkertaisia ja tyhmiä, ei ne huomaa edes kun ne satuttaa.
Kyllä siitä pääsee yli. "Aika parantaa haavat", sanontaa ei kannata kuitenkaan käyttää. Se on sama kuin sanoisi: "Siitä ei kannata puhua, ajan myötä se unohtuu". Siispä ainut mikä auttaa on puhe. Se, että jauhaa siitä asiaa kaikille, kunnes se ihminen, jolle voit puhua tietää jo mitä sä seuraavaksi taas kerrot.
Toivottavasti et nyt lähtenyt liian syville vesille tän postauksen myötä, mutta mun mielestä tässä yhteiskunnassa pitää todeta ihmisille, että elämässä on vastoinkäymisiä ja on oikein, että niistä puhutaan ja tunteet käsitellään.
Postauksen tarkoitus ei ollut teiniangstata tai tai ahdistella ketään, joten jos tästä tuli sellainen olo, niin olen pahoillani. Joskus vaan tuntuu, että Suomessa tunteiden näyttäminen on hirvee tabu. Kaikki me tunnetaan. Antaa sen sitten näkyä.
